Väreilevä kaupunki

Olen aiemminkin myöntänyt henkilökohtaisen ongelmani keskittyä tekstiin, joka viipyilee, kuvailee ja keskittyy yksityiskohtiin. Sen vuoksi minulta meni kolme kuukautta Grégoire Polet'n Väreilevän kaupungin lukemiseen. Keskenkään en kuitenkaan voinut jättää. Romaani kertoo kuudesta päivästä Pariisissa (mikä ihana kaupunki!) ja useista (kiinnostavista!) ihmiskohtaloista, jotka kietoutuvat enemmän tai vähemmän toisiinsa. Kirjan nimi on osuva: kerronta väreilee, pysähtyy herkuttelemaan yksityiskohdilla ja sitten yllättäen hypähtää toisaalle. Kaikki kietoutuu kuitenkin yhdeksi suureksi kokonaisuudeksi, joka ei päästä lukijaa otteestaan. Välillä kerronta on hidasta - se lähestulkoon pysähtyy paikalleen - mutta välillä tekstissä on hurjaa imua. Vaikka toisaalta romaani kertoo nimenomaan Pariisista, suuresta orgaanisesta kokonaisuudesta, joka koostuu yksittäisistä ihmisosasista, toisaalta myös noiden yksilöiden kohtalot kiinnostavat ja pakottavat lukemaan eteenpäin. Romaani kertoo henkilöidensä tarinoista vain lyhyen hetken verran, mutta silti hahmot jäävät päähän kummittelemaan, samoin kuin kirjan unenomainen tunnelma. Tämä kirja olisi pitänyt lukea yksinäisenä ja syksyisenä mökkiviikonloppuna, mutta toi se hetkittäisiä haikean ja kauniin melankolian tuulahduksia kiireiseen kevääseenkin.

Comic relief

Mademoiselle Henriikka http://www.city.fi/yhteisot/blogit/henriikkar/117909/ kyseli Facebookissa, mitä lukisi kesällä. Vastasin sarjakuvia. Ei se tarkemmin ajatellen mikään vitsi ollutkaan.

Lainasin kirjastosta viimeksi parikin sarjakuvaromaania: Lucie Durbianon Aarre on nopeasti lukaistava romanttinen seikkailu, jossa on pieni sinisukkainen pohjavire. Ville Rannan Kajaani kertoo Elias Lönnrotin vuosista Kajaanin piirilääkärinä. Rannan tyyli on kertakaikkisen vastaanpanematon. Kuvat eivät ole ensikatsomalla erityisen kauniita, mutta lähemmällä tarkastelulla ne paljastuvat varsin ilmeikkäiksi. Ranta kuvaa taidolla ihmistä, inhimillisyyden kaikkia puolia: kauneutta, rikkinäisyyttä, likaa, seksuaalisuutta... Myös Lönnrotin kohdalla. Seksuaalisuutta (ja hmm... ihmisen kaikkia puolia... rikkinäisyyttä, riippuvuutta toisesta, tarvetta uskoa...) Ranta kuvaa muuten erityisen taitavasti Paratiisisarjassa. Suosittelen varauksetta! Helsinkiläiset kirkkoon kuuluvat lukijat voivat ihailla Rannan piirrosjälkeä Kirkko&Kaupungin yleisönosastolla. Ne mielipiteet ovat herkullisen rehellisiä, jopa räävittömiä, mutta jonkun pitääkin paljastaa narrit.

Osaan minä vieläkin lukea!

Vihdoinkin kehtaan katkaista hiljaiselon. Kyse ei ole siitä, ettenkö olisi lukenut. En vain ole kehdannut kuuluttaa julkisesti, että olen minä lukenut yhden dekkarin ja vähän chick litiä ja Image-lehtiäkin olen lukenut. Juoppohullun päiväkirjankin luin ja siitä kirjoittamista harkitsinkin, mutta aika ajoi sen ohi (niin minun elämässäni kuin muutenkin).

Mutta tänään, tänään sain luetuksi oikean kirjan. Tai siis kirjan, jonka kehtaan tunnustaa lukeneeni. Se oli Tiina Lymin Susi sisällä. Sujuvaa komediaa pettämisestä. Vai onko se silloin automaattisesti tragikomiikkaa? Ei tämä kirja kuitenkaan pelkkää huumoria ole, vaan pinnan alla kuohuu. Lymi käsittelee aihetta kepeästi ja helppolukuisesti. Lukija pääsee tekstin tasolla helpolla. Aihe nousee ajatuksiin kuitenkin lukemisen jälkeenkin. Heti tiedän, keille suosittelen tätä kirjaa! Nimet jääkööt mainitsematta, mutta uskoisin, että kirja toimii vertaistukena, jos on joutunut katsomaan seksiaddiktin tai pettäjän sähläämistä läheltä.

Lymi on kirjoittanut tarinan sekä näytelmäksi että kirjaksi. Teksti on visuaalista; on helppo nähdä mielessään, miltä tilanne näyttäisi. Se ei kuitenkaan vähääkään syö kirjan hyvyyttä, vaan pikemminkin parantaa sitä. Tämä oli myös niitä kirjoja, joita lukiessaan nauraa ääneen. Monta kertaa.