Keskitalven teoksia

Joululoman aikana luin ruotsalaista dekkaritaidetta; tällä kertaa kokeiluun pääsi Mons Kallentoftin Midvinterblod. Ihan vetävä juoni, mukavasti rakennettu tarina ja paljon hyviä yksittäisiä juttuja. Mutta jostain syystä kirja ärsytti melkein yhtä paljon kuin kiinnosti. Vaadin varmaan liikaa ruotsalaisilta dekkaristeilta - heidänhän juuri pitäisi osata!

Kirjassa oli välillä ihan mielettömän hienoa kieltä, henkilögalleria oli ihan toimiva, huumorikaan ei puuttunut ihan kokonaan ja tarina ei missään tapauksessa ollut huonoimmasta päästä. Vaan silti. Ehkä eniten häiritsi se, että henkilöt toimivat välillä niin epäuskottavasti. Anteeksi nyt vaan, mutta ruotsalainen keskiluokkainen perhe ei jätä 13-vuotiasta poikaa yksin kotiin viikon lomamatkan ajaksi! Tämä oli tosin vain sivuhenkilö, mutta yhtä lailla päähenkilö Malin Forsin suhtautuminen 13-vuotiaaseen tyttäreensä vaikuttaa välillä erikoiselta. Tai tyttären suhtautuminen äitiinsä. Eihän tämä äiti-tytärsuhteen outous itse tarinaan kauheasti vaikuta, mutta kun Kallentoft haluaa kertoa paljon päähenkilöstään ja tämän perhe-elämästä, niin oikeastaan lukijana kyllä toivoisin, että ihmisten siivilielämän ja päänsisäisen maailman jatkuva kuvailu olisi myös dekkarin juonen kannalta vähän enemmän motivoitua.

Ehdin jo kehua dekkarin kieltä. En vedä kehuani takaisin, mutta haluaisin huomauttaa, että on olemassa myös muita keinoja kertoa, että joku henkilö on alempaa keskiluokkaa, kuin sen mainitseminen, että hänellä on makuuhuoneessaan kokolattiamatto. Piikikäs kirjailijakouluttaja kiittää ja kumartaa. Eikä ehkä ihan heti tartu niihin muihin vuodenaikamurhamysteereihin, jotka siipan hyllystä löytyvät, mutta ei ehkä ihan heti luovu toivostaankaan Kallentoftin suhteen.

Joululahjasatoa

Pukki kävi (neljä kertaa) ja toi kahdeksan kirjaa. Toivottuja juttuja, kuten Pulkkisen uusimman, ja sotakirjoja (äidin tämän vuoden joululahjateema), kuten Ala-Harjan uusimman ja Dora Doran, ja juttuja, jotka itseltä jäisivät hyllyyn, kuten Antti Hyryn Uunin. Nyt ei ainakaan lukeminen lopu kesken! Vaikka enemmän se kai on yleensä ongelma, ettei ole aikaa lukea kaikkea kiinnostavaa...
Yhden joululahjakirjan ehdin jo lukea: Katharina Hultbergin ja Lena Asklundin Välkommen till bonusfamiljen - sarjakuvan. Täyttä asiaa!

Kanssasi aina

Se jo mainittu rakkausromaani tuli sitten luetuksi. Nopeasti sekin. Se oli sellaista paulocoelhomaista diipadaapaa ja lässytystä, mikä vähän nostaa niskavillojani pystyyn, mutta selvästi minulla on nyt jokin lukemiseen liittyvä herkkyyskausi päällä, koska seulasta pääsee kaikenlaista omituista läpi.

Natasa Dragnicin Kanssasi aina kertoo Dorasta ja Lukasta, jotka kohtaavat kroatialaisen pikkukaupungin lastentarhassa 1960-luvulla ja joista tulee samantien erottamattomat. Elämä vie heitä välillä erilleen, mutta koska he tietävät kuuluvansa yhteen, he myös aina tapaavat uudelleen. En yhtään usko tuollaiseen rakkauteen, mutta on siitä silti kiva lukea! Kirja on viihdyttävä satu aikuisille, ja kuten kaikki kunnon sadut, se liikuttaa.

Aikamme kertojia

Kuunnelkaa nyt: "Vastaathan kirjeeseeni, Miss Lonelyhearts on tragikoominen ja satiirinen tarina nuoresta toimittajasta, joka hoitaa sydänsurujen palstaa newyorkilaisessa lehdessä." Eikö kuulostakin kepeältä ja hauskalta? Takakansitekstin perusteella ostin tämän pokkarin alennusmyynnistä. Ajattelin, että saan 1920-luvun vastineen nykypäivän nettideittitarinoille. Ja paskat. Ilmeisesti 20-luvulla leelianlepotuolit olivat rankinta mahdollista sosiaalipornoa.

Miss Lonelyhearts (joka on todellisuudessa kolmikymppinen mies, joka sen lisäksi, että kirjoittaa kirjeisiin jeesustelevia vastauksia, dokaa ja nussii) menee kirjeiden kauheista tarinoista sekaisin, sairastuu kristuskompleksiin ja saa omankin elämänsä sotkettua. Se siitä huvista.

On kirja kyllä tragikoominen, satiirinenkin. Mutta niin mustalla tavalla, että lukijaa kylmää. Ja ollakseen tuollainen ohuttakin ohuempi läpyskä on siinä kyllä tavattoman paljon sisältöä. Ehkä ei esipuheen kirjoittaja ole ihan väärässä, kun markkinoi kirjailijaa, Nathanael Westiä, 1900-luvun alun amerikkalaisten kirjailijoiden parhaimmistoon kuuluvaksi. Lainaan/lahjoitan kirjan, jos joku haluaa tutustua.

(Otsikko viittaa sarjaan, jossa WSOY julkaisi teoksen 60-luvulla. Ehkä nykyään jo vähän menneen ajan kuitenkin.)

Hömppäkohtaus

Millä kielillä te luette? Minä olen melkoinen fennomaani: kannatan ehdottomasti laadukasta käännöskirjallisuutta ja suurimman osan ulkomaisistakin kirjoista olen lukenut suomeksi. Viime aikoina olen kuitenkin sattuneesta syystä pyrkinyt parantamaan ruotsin kielen taitoani lukemalla ruotsiksi. Ja siinä kirjahyllyssä, josta nykyään lainaan monet kirjani, on paljon englanninkielistä kirjallisuutta, joten sitäkin on tullut tahkottua aiempaa enemmän. Ei kumpaakaan ole oikeastaan vaikea lukea (tosin Joycea en ole kokeillut enkä aio kokeilla alkuperäiskielellä!) vaikka alkuun onkin joskus vähän vaikeampi päästä kuin suomeksi.

Nyt tuli kuitenkin vastareaktio. Olin vain palauttamassa supermarsuja ja lassemaijoja kirjastoon, kun kehoni ehti toimimaan ennen kuin aivoni kerkesivät mukaan. Tulin kotiin parin rakkausromaanin kanssa. Toinen oli oikein tyhjä(n)pä(ivä)inen tarina nuoresta naisesta, jonka on vähän vaikea ottaa omaa elämää haltuun, kun on niin paljon miehiäkin, jotka sekoittavat pakkaa. Binge reading -kohtaus ja pari tuntia. Tuo toinen kirja, joka vielä odottaa vuoroaan, vaikuttaa vähän kirjallisemmalta. Ehkä palaan siihen vielä. Ainakin toivon saavani siitä vähän enemmän irti kuin tuosta hömpästä.

(Ostin muuten Meidän perhe -lehdenkin. Samaa tautia varmasti tämäkin. Siitäkin sai enemmän irti kuin siitä chick litistä. Kannattaa lukea joulukuun numero, jos tulee vastaan.)

Popularisoitua tiedettä

Miksi kissa kehrää? Miten ankeriaat lisääntyvät? Mikä Betlehemin tähti oli? Kirjamessuilta tarttui mukaani Kathrin Passigin ja Aleks Scholzin Tietämättömyyden sanakirja. Kirja käsittelee kysymyksiä, joihin tiede ei ole vielä löytänyt varmaa vastausta. Lähtökohtahan on herkullinen! Kyllä minua ainakin kiinnostaa tietää, mitä en vielä tiedä. Minusta myös tieteen popularisoiminen on kerrassaan erinomainen ajatus – kuinka muuten kukaan tavallinen ihminen ymmärtäisi, mitä tutkijat tutkivat?

Mutta olisi sen kuitenkin voinut tehdä vähemmän alentuvasti. Raivostuttaa lukea kirjaa, joka pitää lukijaansa vähän tyhmänä. Onneksi sille tyhmälle lukijalle kerrotaan sentään välillä vitsejä. Siinä mielessä tyhmää pitää lukijaa tyhmänä – kyllä kai kaikki tietävät, ettei ole ihan varmaa, miten Amerikka asutettiin, tai että on olemassa tekstejä, jotka on kirjoitettu tuntemattomalla kielellä, jota kukaan ei osaa. Onneksi kirjassa on myös sellaisia juttuja, joita ei ole koskaan tullut ajatelleeksikaan, kuten ne ankeriaat.

Iän ja kehityskauden mukaan

Syyslomalla kävin lasten kanssa kirjastossa ja seikkailin lasten- ja nuortenosastolla. Siksi vain siellä, että syli täyttyi pelkillä nuortenkirjoillakin nopeasti. Niitä olikin vaihteeksi mukava lukea. Ei mikään ihme, että kouluaikoina tuli luettua aivan kauhealla tahdilla. Ovathan nuo nuortenkirjat paljon helppolukuisempia kuin aikuisten kirjat. Myönnän kyllä, että silloin saattoi joutua pureskelemaan pidempään nuortenkirjaa kuin nykyään, mutta väittäisin silti, että kirjan syvällisyyden ja oman lukutaidon välinen suhde ei ole nykyään ihan yhtä tuottoisa kuin parikymmentä vuotta sitten.

Mitäkö sitten luin? Ensimmäiseksi Seljan Tuli ja Lumi -romaanin. Rauha S. Virtanenhan on 2000-luvulla kirjoittanut 1950-luvun Selja-sarjaan jatkoa kahden kirjan verran. Näiden kirjojen tapahtumat sijoittuvat 70-luvulle, Chilen sotilasvallankaappauksen ja chileläisten pakolaisten Suomeen tulon aikaan. Todella mielenkiintoista, mutta plääh. Kun eivät ne vain kirjoina ole lainkaan yhtä hyviä kuin alkuperäinen Selja-sarja, joka on ikisuosikkini. Jotenkin sen ymmärtää, että 1950-luvulla kirjoitetut kirjat ovat vähän sievisteleviä ja vanhanaikaisia, mutta on kyllä uskomatonta, kuinka sama linja jatkuu ja vielä pahenee muutama vuosi sitten kirjoitetuissa kirjoissa. Esimerkiksi: en minä halua lukea pitkällisiä syväanalyyseja Kain ja Akin tyttöystävien Varpulin ja Arnikin (!) luonteesta – minä haluan itse tehdä päätelmät heidän käytöksensä perusteella! Vaikea sanoa, olisiko tätä kirjaa jaksanut lukeakaan, jos ei tuntisi vuosikymmenten mittaista uskollisuutta Seljan tyttöjä kohtaan.

Luin myös Jacqueline Kellyn Calpurnia Tate, luonnonlapsen. Aivan ihana, vanhan ajan tyttökirja! Tai siis vuodelta 2010, mutta kertoi vuodesta 1899 ja Calpurniasta, joka haluaa luonnontutkijaksi, vaikka ympäristö haluaakin kouluttaa hänestä hyvän vaimon. Tämä on oikein semmoinen perinteinen tyttökirja: päähenkilön tavallinenkin elämä on kiinnostavaa luettavaa, mutta kirjan punaisen langan muodostaa se, että päähenkilö kokee olevansa ratkaisevalla tavalla erilainen kuin muut ja oivaltaa, että voi itsekin päättää oman elämänsä suunnasta. Lukijasta riippuu, pitääkö hyvänä vai huonona sitä, että kirja on myös selkeästi oman aikansa, vuoden 2010, edustaja. Jälkiviisauden myötä tiettyihin vuosisadan vaihteen ilmiöihin on kiinnitetty erityisesti huomiota – ja toisaalta kirjasta puuttuu sellainen vanhanaikainen patina, jota monissa vanhoissa nuortenkirjoissa on ja joka toisaalta viehättää.

Keväinen Budapestin matka houkutteli tarttumaan myös Ferenc Molnárin Koulupoikia-kirjaan. Kyseessä on unkarilaisen nuortenkirjallisuuden klassikko, joka ilmestyi 1907 ja ensimmäisen kerran suomeksi 1913 (nimellä Pál-kadun pojat). Tänä vuonna ilmestyi Outi Hassin uusi käännös, joka esimerkiksi nimien osalta poikkeaa suuresti vanhemmasta Matti Kivekkään käännöksestä. Koskettava tarina ei kuitenkaan ole ratkaisevasti muuttunut. Tarina sijoittuu 1880- ja 1890-lukujen vaihteen Budapestiin, jossa joukko koulupoikia leikkii ja viettää vapaa-aikaansa grundilla, tyhjällä tontilla. Toinen poikajoukko päättää vallata grundin, ja taisteluhan siitä tulee. Tämä on sitten perinteinen poikakirja jännittävine seikkailuineen ja kirkasotsaisine nuorukaisineen. Ja niin ehdottoman liikuttava, että saatoin pari kyyneltäkin tirauttaa lopussa. Kirjasta on tehty elokuvakin, mutta nuorta lukijaa saattaa ilahduttaa myös se, että se on laajalti kaupan e-kirjana. Tämän vuoden kirjamessujen teemana oli Unkari, ja myös Koulupoikia ja varsinkin sen sähköinen versio olivat näkyvästi esillä messuilla.

Koko maailman ystävä

Vaikka en siitä täällä jatkuvasti kuulutakaan, luen melkein koko ajan kaiken muun ohessa Mary Russell -dekkareita. Sellaisen The Game -nimisenkin luin. Siinä Russell ja Holmes lähtevät Intiaan etsimään siirtomaavallan kadonnutta vakoojaa Kimball O’Haraa. Jos nimi kuulostaa tutulta, se johtuu siitä, että saman herran nuoruusvuosista kertoo Rudyard Kiplingin Kim. Kyseinen klassikko on mennyt minulta ihan ohi, mutta huomasin, että se löytyy meidänkin taloudesta lasten- ja nuortenkirjojen hyllystä. Oli tullut aika paikata aukko sivistyksessä.

Kim on irlantilaista syntyperää oleva nuorukainen, joka on viettänyt lapsuutensa ”sekarotuisen” naisen hoivissa Pohjois-Intiassa. Kimiä kutsutaan myös nimellä Koko maailman ystävä, koska hän sulautuu kaikenlaisiin ympäristöihin, tekee helposti tuttavuutta uusien ihmisten kanssa ja suhtautuu avoimesti koko maailmaan. Näiden ominaisuuksien ansiosta hevoskauppias Mahmud Ali ottaa hänet juoksupojakseen, näistä syistä hän lähtee vaeltamaan erään laman kanssa ja näistä syistä siirtomaavallan vakoilukoneisto haluaa hänet palkkalistoilleen.

Kim on kotonaan kaikkien ihmisten luona ja kaikenlaisissa paikoissa, ja tämä onkin tärkein syy lukea kirja. Kimin kautta pääsee kurkistamaan 1800-luvun lopun Intian kaikkiin kolkkiin: tiibetiläiseen kylään, muslimikauppiaaseen, ”alkuasukassotilaisiin”, englannistuneisiin intialaisherrasmiehiin, silmänkääntäjiin, pappeihin, lamoihin ja fakiireihin sekä jopa perienglantilaiseen sisäoppilaitokseen. Kiplingin kirja on täynnä värejä, makuja, hajuja ja ääniä.

Ja rasismia ja ennakkoluuloja. Mutta eivät ne kirjaa pilaa! On helppo nähdä, että sanavalinnat kuten alkuasukas tai sekarotuinen heijastavat tiettyä aikakautta. Kirjan henkilöt ovat varsin ennakkoluuloisia toisiaan kohtaan. Katolisella ja anglikaanisella papilla on vaikeuksia sietää toisiaan, mutta onneksi he voivat yhdessä kummastella alkuasukaspappeja. Muslimi ja hindu eivät aina ymmärrä toisiaan. Vaeltava lama herättää kummastusta kaukana kotiseuduistaan. Kirjan kertoja kuvaa kuitenkin kaikki keskenään ulkoisesti niin erilaiset ihmiset sisäisesti samanlaisina. Kaikista hahmoista löytyy niin koomisia kuin arvostettavia piirteitä. Kertojalle – ja Kimille – kaikki ovat vain ihmisiä.

Tanttaseksiä

Minä kun olen tällainen tekniikan etujoukoissa rynnistävä kokeilija – tai ainakin koulumaailmassa näyttäydyn ihan normaalin teknisen kiinnostukseni vuoksi sellaisena – niin pitäähän minunkin kokea kaikki merkittävät teknologiset trendit. Siis lukea iPadilta samaa roskaa kuin koko muu maailma. Tai keski-ikäiset naiset työmatkoillaan. Paitsi että minä luin sen huomattavasti myöhemmin. Puhelimeni näytöltä. Koska iPadin näytöltä vieruskaverinikin bussissa olisi nähnyt lukea, ja sitten minua olisi hävettänyt. (Ja niin aallonharjalla tässä ratsastetaan, että nämä olivat itse asiassa ensimmäiset ostamani ja lukemani e-kirjat, vaikka muutamaa ilmaista kirjaa olenkin tähän mennessä puhelimellani selaillut.)

Alun perin ostin Fifty Shades of Greyn ensimmäisen osan puoliksi vitsinä – lukemiseksi purjehdusmatkalle. Kirjan alku oli kuitenkin niin tylsä, etten päässyt siinä kesällä paria lukua pidemmälle. (Jonkin verran selittää myös se, ettei purjehtiessa kannata lukea puhelimesta: akkua ei pääse lataamaan joka ilta.) Ilmeisen moni muu oli kuitenkin lukenut kirjasarjaa kesälomallaan, koska elo-syyskuussa moni lehti teki siitä jutun, Hesarikin useamman laajan kolumnin. Näiden juttujen innoittamana minäkin sitten tartuin puhelimeeni.

Kaikki varmaan ovat lukeneet niitä lehtijuttuja, mutta muistutettakoon vielä, että kyseessä on rakkaustarina, jonka osapuolina ovat nuori ja kokematon nainen ja hieman vanhempi mutta paljon kokeneempi mies, jolla on sadomasokistisia taipumuksia. Kun vaan jaksoin kahlata alun kioskiromantiikan läpi, alkoi se, mikä kirjasta teki menestyksen. Seksi. Ja sitä riitti. Olen kyllä lukenut monenlaisia vähäsen eroottisia ja enemmän pornahtavia teoksia, mutta Fifty Shades on kyllä ihan omaa luokkaansa seksin määrässä. Varsinkin ensimmäisessä osassa sitä on koko ajan. Ei ole vaikea ymmärtää, miksi kirjasta on tullut niin suosittu. Ei kirjasarja ihan toivoton muutenkaan ole. Kyllä minä mieluummin sitä luen kuin harlekiiniromantiikkaa, ja ihan kirjallisista syistä, en pelkästään seksin takia. E.L. James on lukenut klassikkonsa ja viittaa niihin sujuvasti, mikä tekee lukemisesta välillä suorastaan palkitsevaa. Ensimmäinen kirja asettaa myös kysymyksiä, joihin ainakin minä halusin saada vastauksen, ja siksi ostin toisenkin kirjan. Valitettavasti kysymyksiin vastataan jo toisen kirjan esipuheessa, siinä ei ole seksiä lainkaan niin paljon kuin ensimmäisessä eikä se pysty luomaan sellaista jännitettä, jonka takia haluaisin lukea kolmannen.

Se on vähän sääli, koska ensimmäinen osa lupaa vähän enemmän, mitä toinen sitten antaa. En puhu pelkästään jännitteen ylläpitämisestä, vaan mielestäni ensimmäinen osa ei ole hullumpi kirja. E.L. James tuntee selvästi sekä kioskikirjallisuuden että kaunokirjallisuutta. Ensimmäisessä osassa päähenkilön Anan tarina vertautuu Thomas Hardyn Tessin tarinaan (Tess of the d’Urbervilles, 1891). Mielestäni vertailu on niin toimivaa, että joku kirjallisuustieteen opiskelija saa siitä kyllä esseen jos toisenkin aikaiseksi. Ana asettuu romanttisen kirjallisuuden naishahmojen ketjun jatkoksi ja on ehdottomasti pari mainintaa esseissäkin ansainnut. Jos olette lukeneet feministisiä analyyseja siitä, kuinka Ana on ällöttävän alistuva naishahmo, voin sanoa, etten täysin allekirjoita tällaisia väitteitä. Toisaalta en ole lukenut sitä viimeistä osaa, jolla voi olla aiheen kannalta jonkinlaista merkitystä. Kun ei tarvitse vääntää niitä esseitä, niin ei tarvitse hankkia materiaaliakaan väkisin. Ainakin ensimmäisessä osassa Ana näyttäytyy varsin itsenäisenä ja itsepäisenä nuorena naisena. (Kuuluu lajityyppiin!) Toisessa osassa Ana pehmenee, ja hänen ja Christian Shaden suhteen kuvailu on välillä varsinaista lässytystä. Kertokaa toki, jos kolmas osa on taas vähän terävämpi, niin saatan itsekin lukaista vielä senkin! Siihen asti tyydyn toteamaan, että tarina (ja Anan hahmo) lässähtää pahasti toisessa osassa.

Liisa Mayow kirjoitti Hesarissa siitä, kuinka roskakirjallisuus (lue: Fifty Shades) koukuttaa. (http://www.hs.fi/digilehti/kulttuuri/Roska+koukuttaa+kuin+heroiini/a1346386498601) Tottahan se on. On helpompaa lukea kioskikirjallisuutta kuin Herman Hesseä. Tämä roska tarjoaa vielä säännöllisin väliajoin kiinnostavia ärsykkeitä. Silti luulen, että minä(kin) sain nyt tarpeekseni. Jos en vielä(kään) saa Hessejäni kahlattua läpi, niin seuraavaksi voisin tarttua edes Sofi Oksaseen.

Tai Hunger Gamesiin; ensimmäinen osa odottaa jo yöpöydällä…

Elämäntavat remonttiin!

Koin herätyksen. Lähikaupan kyljessä olevassa halpiskirjakaupassa oli loppuunmyynti. Kun halvalla sain, napsin mukaani vähän kaikenlaista. Pääasiassa joululahjoja muksuille, mutta myös halpoja pokkareita itselleni. Hetken mielijohteesta ostin myös Noora Shinglerin Marjoja ja maskaraa. (Oli muuten vielä puolet halvempi kuin Hulluilla päivillä!) Luin sen melkein saman tien yhden illan ja seuraavan aamun aikana. Ja näin valon. Shingler antaa vinkkejä terveellisempään ruokavalioon ja ekologisempaan kosmetiikkaan. Jälkimmäisessäkään ei ole mitään vikaa, mutta varsinkin edellinen kolahti ja kovaa. Ei Shinglerin ohjeissa mitään sinänsä uutta ollut: kyllä minä tiesin jo ennestään, ettei minulle oikein sovi sokeri tai vehnä tai hiiva tai suuret määrät maitotuotteita. Mutta mitä ilmeisimmin elin taas etsikkoaikaa, eli koko alkusyksyn olen aika tuloksettomasti koettanut muuttaa elintapojani terveellisemmiksi. Shinglerin ohjeet olivat viimeinen oljenkorteni. Ja arvatkaapa mitä! Nyt kun olen noudattanut niitä melko säännöllisesti puolentoista viikon ajan (Nyt ei lasketa viikonloppuja, jolloin olen langennut suuriin määriin maitosuklaata ja aamupalasämpylöihin!) makeanhimoni on vähentynyt, vatsani voi paremmin ja pahin pömpötyskin on kadonnut. Jippii!

PS. Shinglerin ajatuksiin voi tutustua myös hänen blogissaan: kemikaalicocktail.fi

Takuuvarma syysdekkari

Katselin vierestä, kun mies luki Håkan Nesserin De ensamma -dekkaria. Teksti oli miellyttävän suurta ja tulin lukeneeksi monta kappaletta ihan ohimennen – joten arvelin kirjan olevan kaikin puolin helppolukuinen. Kiinnostavakin se vaikutti olevan, koska lähes joka kerran, kun vilkaisin sitä, aukeamalla esiintyi ainakin kerran knulla-verbi. Niin että pitihän minun sitten tarkistaa, mitä nussimiskirjoja se mies lukee.

Jotenkin tämä kirja oli minusta erityisen kiinnostava. Ehkä se johtui kirjan uskonnollisesta pohdinnasta, ehkä siitä, että siinä myös nussittiin ja ryypättiin paljon. Kirja alkaa siitä, että metsästä löytyy keski-ikäisen miehen ruumis. Mies on pudonnut, hypännyt tai tönäisty alas kalliojyrkänteeltä. Sitten paljastuu, että 35 vuotta aiemmin miehen puoliso on pudonnut alas samalta jyrkänteeltä. Tuntuu epätodennäköiseltä, että molemmat olisivat vain pudonneet, joten Gunnar Barbarotti ja Eva Backman alkavat selvittää tapausta.

Romaanin rakenne on kiinnostava; tarina täydentyy vähitellen. Vuorotellen eletään nykypäivässä ja sen poliisitutkinnassa, vuorotellen 70-luvun alkuvuosissa, jolloin se, kenen näkökulmasta tapahtumista kerrotaan, vaihtelee. Lukija tietää enemmän kuin kukaan romaanin henkilöistä, mutta silti lopullista ratkaisua voi vain arvailla ja aavistella ihan loppuun asti.

Nesserin kieli ja kerronta ovat herkullisia, hän keksii uusia sanoja ja käyttää välillä mainioita kielikuvia ja sanaleikkejä. Välillä kerrontaa keventää huumori. Ainakin minä aion palata Barbarottin pariin mahdollisimman pian, tai viimeistään sitten, kun seuraavan kerran kaipaan helppolukuista mutta laadukasta dekkariviihdettä.

Malttakaa vielä hetki!

Kyllä minä luen! En vain ole ehtinyt kirjoittaa lukemastani. Mutta nyt lomailen, joten oletettavasti saan myös tekstin tai pari julkaistua. Ehkä jo huomenna. Joka tapauksessa pian.

Älsklingssvenska

Tykkäsin kyllä ruotsista jo yläasteella (vaikka opettajasta en kauheasti tykännytkään), mutta varsinaisesti ruotsista tuli minulle rakkauden kieli vasta aikuisiällä. Siis silleen ihan konkreettisesti tuli, kun tuo rakastettuni haluaa puhua omaa äidinkieltään vapaa-ajallaan, koska puhuu töissä tätä ensimmäistä kotimaista, ja minä taas koen suomenkielisen identiteettini niin vahvaksi ja hyvin tuetuksi, että ihan hyvin voin puhua ruotsia iltaisin ja viikonloppuisin.

Tai voisin, jos osaisin. Vuoden jälkeen se alkaa jo sujua, mutta olen kyllä hyödyntänyt kaikki mahdolliset apukeinot. Yksi niistä on ollut Fröken Senjan Senja opettaa -kielikoulu Facebookissa. facebook.com/senjaopettaa Nyt opettajatar Larsen on kerännyt koulunsa parhaat palat myös kirjamuotoon. Oletan, että kaikki lukijat ovat jostakin tiedotusvälineestä lukeneet tai kuulleet parviälyn synnyttämästä kirjasta ja uudenlaisesta joukkorahoituksesta, jolla se oli ensin aikomus julkaista ja jonka poliisihallitus viime hetkellä torppasi. Jos jollekulle asia on vieras, täältä voi perehtyä hankkeen historiaan ja dramaattisiin juonenkäänteisiin: senjaopettaa.fi

Minuun tämä kirja liittyy sillä tavalla, että loppukesästä Fröken peräänkuulutti Facebookissa oikolukijoita, ja hetken mielijohteesta ilmoittauduin mukaan. Laskeuduin viimeisellä lomaviikolla töiden tekoon lukemalla kirjaa alusta loppuun ja lopusta alkuun, kerta toisensa jälkeen. Mutta siitä tuli hyvä!

Sain omat kappaleeni viime viikolla, ja vaikka olen tekstin jo aika monta kertaa läpi lukenut, en ole voinut olla selailematta kirjaa. On se vaan hieno. Ja hauska. Ja sivistävä. Ja koska olen laiska, kopioin tähän saman arvion, jonka oikolukijan ominaisuudessa kirjasta annoin jo elokuussa: "Kieltä itsenäisesti opiskellessa on hankala arvata erilaisten merkitysten sävyeroja tai sitä, missä yhteydessä mitäkin nettisanakirjan antamaa vaihtoehtoa pitäisi käyttää. Senjan oppitunneilla oppii uusia sanoja ja näkee erilaisten idiomien käyttöä oikeanlaisessa ympäristössä. Laiskaa lukijaa viehättää se, että kirjaan on koottu Facebook-keskustelujen parhaat palat – siis ne, jotka usein jäävät lukematta, kun keskustelu on valunut Facebookin uutisvirtaa pitkin unohduksiin." Toimii muuten ihan saletisti uuden tiedon lähteenä niin suomen kuin ruotsin puhujillekin - ja niillekin, jotka osaavat jo molempia.

Tältä se näyttää. Taustan syklaami on omistettu lukioaikaiselle ruotsinopettajalleni, jonka katseestakin kukkaset lakastuivat. Tämän kirjan kyljessä ne kukoistavat, kuten huomaatte.

Lisää kesäpaljastuksia

Luulette varmaan, että olen lukenut loppukesästä Odysseuksen ja Hermann Hessen koko tuotannon, kun en ole ehtinyt bloggaamaan. Tai sitten epäilette, että olen tyttären tapaan ahminut Lasse-kirjoja, enkä luonnollisestikaan ole kehdannut paljastaa touhujani kenellekään. Helen Fisher on varmaan melkein niin kuin Lasse-kirjat... Joku lähikirjastossani on ollut innokas ostamaan Fisheriä ja vielä asettelemaan sitä houkuttelevasti hyllyyn. Joten minä olen tänä kesänä perehtynyt rakkauteen melko kvasitieteellisestä mutta varsin viihdyttävästä näkökulmasta. Hieman käytännönläheisempää oman elämän haltuunottoa olen harjoittanut lukemalla myös pari opasta uusperheille. Luin myös Jari Sinkkosen ja Timo Parvelan "Kouluun! Kirja ekaluokkalaisen vanhemmille" kuopuksen koulun aloittamisen kunniaksi. Ehkä kirja sopii paremmin sellaisille vanhemmille, joilla ei ole ollut mitään asiaa alakouluun kymmeniin vuosiin. Ihan mielenkiintoinen se kuitenkin oli, varsinkin Sinkkosen kirjoille tyypilliset sosiaaliporno-osuudet: "Kerran vastaanotolleni tuli lapsi, joka..." On niin tavattoman ihanaa huomata, että omat, välillä todella huonokäytöksiset lapset eivät todellakaan ole mitenkään pahimmasta päästä, vaan ihan normaaleja pikkukoululaisia. Huomenna alkaa taas koulutyö, mutta aion viettää lopun kesälomaani parhaalla mahdollisella tavalla: sängyssä peiton alla Mary Russell -dekkaria lukien.

Riisuttu mies

Lukuvuoden lopussa opettajan työhön kuuluu erottamattomasti elokuvien näyttäminen. Tai no, minun työhöni se kuuluu muulloinkin: mielestäni elokuvat ovat silloin tällöin käytettynä mitä parhainta pedagogiikkaa. Esimerkiksi Jalla jalla toimii suvaitsevaisuuskasvatuksena ja omanarvontunnon kasvattajana kiinteistönhoitajille. Olen joskus ostanut Aku Louhimiehen Riisuttu mies -elokuvan omaan kaappiini sillä ajatuksella, että sitä voisi joskus töissä käyttää, mutta en ole sitä itsekään ehtinyt katsomaan. Paitsi toukokuun lopulla, kun otin sen mukaan töihin yhdeksi vaihtoehdoksi, ja opiskeluryhmä päätyi juuri siihen.

Olipas niin kiinnostava elokuva, että on vielä heinäkuussakin pakko palata kirjoittamaan siitä, kun en toukokuussa ehtinyt! Ja vaikka tämä onkin pääasiassa kirjablogi.

Samuli Edelmann on Antti Pitkänen, pappi, joka painiskelee oman uskonsa kanssa eikä muutenkaan oikein tiedä, mitä elämältään haluaa. Hänen vaimonsa (Matleena Kuusniemi), pappi hänkin, haluaa miehestään piispan. Nuoruudenystävä (Mikko Kouki), luonnollisesti pappi, haluaa tavoittaa yhteiskunnan hyljeksimät. Ja onnistuukin siinä niin hyvin, että viina vie kuin kadun miestä. Pitkänen painii erilaisten vaatimusten kanssa: pitäisi olla uskollinen ystävä ja rakastava aviomies, samoin hyvä seurakunnan johtaja ja vakuuttava piispanvaaliehdokas. Pakkaa tulee sekoittamaan vielä nainen, johon Pitkänen ihastuu: vapaamielinen Vilma (Laura Malmivaara), joka ajaa Pitkäsen miettimään suvaitsevaisuutta ja kirkon tapaa kohdata erilaisuutta.

Harvassa kotimaisessa elokuvassa on pohdittu pappeutta ja uskallettu kurkistaa papin julkisivun taakse. Riisuttu mies todella riisuu papin alastomaksi. Välillä elokuva pohtii rohkeastikin ristiriitaa kirkon koneiston ja yhden papin kutsumuksen välillä. Samoin on mielenkiintoista, että uskalletaan näyttää pappi, joka on myös ihminen. Toisaalta elokuvassa ärsyttää se, että papit ovat yksityiselämässäänkin kummallisia hihhuliseurakuntanuoren irvikuvia, joiden suusta tulee jatkuvasti raamatunlauseita tai virrenpätkiä. Hei, en minäkään ole kotona ensisijaisesti opettaja, vaikka töissä olenkin! Samanlaisena ammattina pidän papinkin työtä - jopa sitä kutsumuspuolta - ei tuo opettajan työ niin ruusuista ole, että sitä viitsisi tehdä ilman jonkinlaiseta paloa siihen. Ärsyttää myös se, että ilmeisesti Louhimiehen mielestä se riittää hätkähdyttämään, että pappi juo viinaa, harrastaa seksiä (myös jonkun muun kuin puolisonsa kanssa) ja jopa riitelee vaimonsa ja esimiehensä kanssa. Elokuvassa on paljon hyvää ja kiinnostavaa, mutta se lässähtää, kun ajatukset jäävät monessa kohtaa kesken ja kovin pinnallisiksi.

Kummallinen on myös lopun kohtaus, jossa Pitkänen ratsastaa aasilla kirkkoon pitämään piispanvaalisaarnaansa. Joo, onhan se vahva ja kiinnostava rinnastus, mutta aasi turkulaisella kaupunkipihalla keskellä talvea? Mitvit? Onneksi elokuva ei lopu siihen - imelä happy endkin tuntuu hyvältä ratkaisulta skitsofreenisen aasin jälkeen.

Kesäkirjasto 2012

Ihanaa, kun on kesä ja loma, eli aikaa ja virtaa lukea. Minä kyllä luen ihan vääriä kirjoja ihan väärissä paikoissa. Ehkä myös väärään aikaankin.

Maalla luin Erlend Loen Hiljaiset päivät Nigellan lumoissa -romaanin. No okei, oli ne hiljaisia päiviä sielläkin, ja kesälomasta siinäkin kirjassa oli kyse, mutta lomasta saksalaiseen pikkukaupunkiin, joten ehkä kirja olisi ennemmin sopinut kaupunkilomalle. Helppolukuisuutensakin takia sen olisi voinut ottaa aktiiviselle lomareissulle iltalukemisiksi, mutta toisaalta jos reissaa puolison kanssa, kirjan parisuhdekriiseily saattaa lisätä lomamatkoihin muutenkin usein kuuluvia riitoja. Tosin Loe vetää taas tuttuun tapaansa niin yli, että kirja saattaa auttaa asettamaan omat riidanaiheet oikeisiin mittasuhteisiin.

Helsingissä luin Kyllikki Villan Vanhan rouvan lokikirjaa. On se kyllä uskomaton teräsmummu! Varsinkin kun kirjasta päätellen se ressaa ihan samoista asioista kuin muutkin mummut - ja silti lähtee seitsenkymppisenä valtamerilaivaseikkailulle.

Villa johdatteli meritunnelmaan, mutta purjehtimaan otin mukaan Mikko Rimmisen Nenäpäivän. Oli hieman outoa lukea aurinkoisella veneen kannella loskaisesta Keravasta, mutta hyvä kirja se oli, minkä tietenkin puoli Suomea jo tiesikin. Hämmästyttää miten hyvin Rimminen sukeltaa keski-ikäisen naisen ajatuksiin - ja onnistuu olemaan samaan aikaan koskettava ja hauska.

Kun Nenäpäivä loppui, ehdin aloittaa reissussa Johan Bargumin Seglats i september -romaanin, mutta kotiin Helsinkiinhän se loppu jäi luettavaksi. Tai lukisin, jos löytäisin - oli näet melko mukaansatempaava alku - mutta kirja on kai matkakumppanin laukussa odottamassa jälleennäkemistä.

Hohoi, kustantajat!

Miksi ihmeessä ette tappele verissäpäin Laurie R. Kingin Mary Russell -suomennosoikeuksista? Vai tappeletteko, ja juuri siksi niitä ei ole vielä julkaistu suomeksi?

En olisi ilman apua osannut ryhtyä lukemaan Mary Russell -kirjoja, mutta onneksi sain tönäisyn oikeaan suuntaan. Mainioita nämä salapoliisiromaanit, joiden päähenkilö on Sherlock Holmesin "feministinen sidekick" - kuten kirjailija itse henkilöään kuvaa sarjan ensimmäisen osan, The Beekeeper's Apprenticen, esipuheessa. Kirjat ovat nannaa perinteisten dekkarien ystäville, mutta ne vievät Holmesin aivan uudelle tasolle. Luulen myös, etteivät useimmat Holmes-fanit pidä tätä sankarisalapoliisin päivitystä hullumpana. Itse ainakin näin lukiessani Jeremy Brettin hahmon seikkailemassa sanavalmiin ja älykkään nuoren naisen kanssa. Se, mikä saa Holmesin näkymään uudessa valossa, on kuitenkin Mary Russell, parikymppinen yleisnero, jonka mielestä naiset ovat vähintään yhtä eteviä kuin miehet. Holmesinkin on pakko yhtyä kantaan, ja ajan myötä hänestä ja Russellista tulee tasa-arvoisia kumppaneita.

Parasta kirjoissa on Russellin ja Holmesin välinen terävä sananvaihto. Hassumpaa ei ole kieli muutenkaan. Helppolukuista, soljuvaa ja kuitenkin mainiolla tavalla 1900-luvun alun puheenpartta matkivaa.

Glennkill

Oletteko lukeneet Leonie Swannin dekkaria Glennkill vuodelta 2005? Ihan mainio juttu, jonka luin ekan kerran jo muutama vuosi sitten. Nyt teki kamalasti mieli lukea jotakin kevyttä ja viihdyttävää, mutta varmasti hyvää, ja mieleeni tuli kyseinen teos. Sen verran useita vuosia sen lukemisesta kun on kuitenkin vierähtänyt, etten enää ollut ollenkaan varma, kuka oli syypää. Kaipasin kuitenkin lukemiseen vähän haastetta, joten päätin lukea kirjan tällä kertaa ruotsiksi.

Tenho on tallella. On ihan järjettömän hauskaa seurata, kuinka omalaatuisista yksilöistä koostuva lammaslauma selvittää paimenensa murhaa. Kielenkään takia ei ole tarvinnut stressata - vaikka ihan jokaista sanaa en ymmärräkään, juonta on helppo seurata, ja toisaalta maataloussanasto karttuu kuin vahingossa. Lampaanlogiikallaan Glennkillin lampaat selvittävät murhan ja vaikka päättely ei ihan nappiin osukaan, lampaat saavat kerrottua ihmisille versionsa tapahtumista, mikä taas johtaa siihen, että tapaus ratkeaa.

Jos olette kirjan lukeneet, kuka lampaista on teidän suosikkinne? Minusta yhtä parasta on vaikea valita - kaikissa on omat hienot puolensa - mutta ehkä ykköseksi nousee talvikaritsa, joka on lampaiden joukossa syrjitty eikä ole ehtinyt saada vielä omaa nimeäkään. Kuitenkin tuo pikku yksilö uskaltaa sanoa mielipiteensä muiden lampaiden joukossa, ja usein sen ajatukset ovat vallan käänteentekeviä rikostutkinnassa. Totutun ulkopuolelle uskaltaminen - lampaidenkin ajattelussa - on aina hienoa.

Pääsiäislukemisto

Tänä vuonna vietin pääsiäisen Budapestissa. Matkustaminen ja lukeminen eivät aina onnistu yhtä aikaa. Ainakaan nykyään ei lentomatkoilla voi keskittyä kirjaan, kun molemmilta puolilta vaaditaan purkkaa, tikkaria, ääneen lukemista tai muuten vaan äidin huomiota. (Toisaalta ennusmerkit ovat sellaiset, että parin vuoden päästä tilanne saattaa taas olla toinen. Esikoinen keskittyi jo pitkiä aikoja omaan kirjaansa sen sijaan että olisi valittanut, kuinka kamalasti korviin sattuu.)

Mutta siihen voi kohta jo alkaa luottaa, että minä olen flunssassa lomalla. Tällä kertaa se iski jo ennen loman alkua, mutta Budapestissakin olin vielä niin vilustunut, ettei voinut kuvitellakaan aamuvarhaisesta iltamyöhään kaupungilla vaeltelua. Iltamenojen poisjättämisessä auttoi tietenkin sekin, että lapset olivat mukana. Sen sijaan illat (ja päivälevot) menivät hotellihuoneen lämpöisessä sängyssä lukiessa.

Ensimmäiseksi ahmin loppuun Jonas Jonassonin Hundraåringen som klev ut genom fönstret och försvann -veijariromaanin. Jätteskojigt! Ihan kaikille suosittelen tätä hupaisia yhteensattumia, maailmanhistoriaa ja humoristisia hahmoja herkulliseksi sopaksi keittävää kirjaa. Kielen saa valita itse - minulta jäi todennäköisesti muutama hyvä vitsi ymmärtämättä oman valintani takia.

Toiseksi matkakirjakseni olin valinnut Rosa Liksomin Hytti nro 6 -matkakirjan. En varmaan osannut lukea sitä oikein: Minullahan on se allergia maalailevalle tekstille. En osaa pysähtyä makustelemaan. Mistä syystä luin kirjan aika joutuisasti. Ei se siemen kuitenkaan ihan kalliolle mennyt, vaan jotakin jäi minuunkin. Maisemia, tuokiokuvia, tunteita. Oikeastaan kirja sopi aika hyvin Budapestin ahtailla ja likaisilla kaduilla (sellaisella meidän hotellimme oli!) luettavaksi. Venäjän matkalle kirja olisi sopinut ehkä vieläkin paremmin, mutta toisaalta - eihän kirjan kuvaamaa maata enää ole. Se tuo lukijan luo jotakin peruuttamattomasti tavoittamatonta, joka kuitenkin tuntuu ajoittain tutulta.

Isäkirjallisuutta

Eräälle isälle on toimitettu eteenpäin seuraavat isyyttä käsittelevät ja hyviksi havaitut teokset.

Simone Lian sarjakuvaromaani Fluffy kertoo Michaelista, joka asuu yhdessä pehmopupu Fluffyn kanssa. Fluffy pitää Michaelia isänään, ja Michael miettii, mitä elämältään haluaa. Fluffy on elämää pohtiva, traktoreista pitävä ja vieraiden ihmisten kanssa juttelemisesta tykkäävä kanisöpöliini. Ihanaa on sekin, kun ihmissuhteiden ja työkuvioiden sekasotkussa painiva Michael oivaltaa, että onni on saada istua puistonpenkillä Fluffy vieressä. Onni on katoavaista, ja kestää tässäkin kirjassa vain hetkisen, mutta se antaa toivoa Michaelille ja lukijalle. Minä luin kirjan ruotsiksi, alkuperäisteos on englanniksi, suomennosta ei ole. Sarjakuvaromaani on kuitenkin helppolukuinen; rohkeasti vain vieraiden kielten kimppuun!

Eve Hietamiehen Yösyöttö kertoo Antista, josta tulee yllättäen vastasyntyneen vauvansa yksinhuoltaja. Kirja käsittelee vauvaperheen arkea ja yksinhuoltajuutta miesnäkökulmasta - usein vähän väsyneesti, mutta välillä oivaltaenkin. Hyvien hetkien ja hauskuuden vuoksi kirja kannattaa lukea. Ainakin jos vauva-arki on ajankohtaista tai lähihistoriassa. Itselläni ei kyllä ole, mutta yksinhuoltajana on kiinnostavaa lukea kuvauksia erilaisista perheistä ja niiden tilanteista.

"Jos Jumalani tuon saan, niin toista en vaadi"

Oi, kuinka Katja Ketun Kätilö imaisi mukaansa. En muistakaan, milloin jokin kirja olisi niin pitänyt otteessaan. Enkä usko, että se ihan vähään aikaa myöskään hellittää otettaan, niin voimakas kirja se on.

Lapin sota taitaa olla aika aliedustettuna suomalaisessa kirjallisuudessa - ainakin minun lukemistossani. Kätilö täyttää tätä aukkoa. Toki se täyttää myös sitä aukkoa, että sodasta kerrotaan naisen äänellä, ja vielä sellaisen naisen, joka on mukana sodassa. En ole lukenut kovin monta kirjaa, jotka näyttävät sisältäpäin, kuinka sota rikkoo ihmisen. Kätilö onnistuu siinä mainiosti. Kuitenkin kirja kertoo enemmän rakkaudesta kuin sodasta. Se näyttää sen tuntemattoman voiman, joka saa takertumaan toiseen ihmiseen kaikin keinoin.

Ketun kieli (tai henkilöiden Lapin murre) soljuu väkevänä ja vetävänä. Vielä kun oppisin itse luontevasti kutsumaan miestä persveivariksi tai sokeriterskaksi. Kuunnelkaa nyt tätäkin: "Sinulla on parantajan sormet, himo minuun, kyky painautua ihmisten kelpokylkeen ja kaikkein mieluiten ottaisin sinut luokseni tänne parakkiini, mutten voi. --- Tiesin vain, että tekisin mitä tahansa jos saisin kauniita karvaomenoitasi vielä joskus kouraani punnita ja niitä hitaasti lipitellä Kuolleen miehen vuonon valoyössä."

Hiihtoloman saldo

Kesälomamatkasta viisastuneena otin talviloman suunnittelussa huomioon mahdollisuuden sairastua. Ja hyvä niin, koska tunnollinen opettaja sairastaa aina lomalla. Tai itse asiassa olen vieläkin saman sitkeän flunssan kourissa kuin kolmasosa Suomesta, mutta pahimmat päivät osuivat lomalle – tämänhetkinen nuha ja yskä eivät tunnu missään niiden rinnalla.

Ensimmäisenä sairaspäivänä – sinä, jona en pystynyt hengittämään – luin loppuun Susanna Alakosken Hyvää vangkilaa toivoo Jenna -romaanin. Eihän se ihan sitä hömppää ollut, jolla olin ajatellut lomaan varautua, mutta kun se oli kesken. Oli se hyväkin. Kirja kertoo ruotsinsuomalaisesta Annista, jonka vanhemmat ovat olleet alkoholisteja ja veli narkomaani. Vaikka minulla ei omakohtaista kokemusta juuri päihteiden väärinkäytöstä (Eikun hetkinen, juuri siitähän minulla on nimenomaan omakohtaista…) olekaan, olen ollut monessa muussa tilanteessa sekä järjestelmän edustajana että asiakkaana. Alakoski kritisoi systeemiä, joka ei näe yksilöitä rikos- ja huumetilastojen takana. Omasta mielestäni erityisen mehukas oli tietenkin kuvaus tarkkailuluokasta.

Seuraavana (kuume)päivänä tartuin siihen Eat Pray Love -hommeliin. Taas mua petettiin! Luulin saavani höpöhöpöä ja parisuhdehömppää, mutta kirjahan kertookin itsetutkiskelusta ja oman hengellisyyden etsinnästä ja löytämisestä. Viihteellinen ja helppolukuinen se onneksi on! Ja paikoin erittäin hauska. Toisaalta se on tiivis infopaketti esimerkiksi Balin historiasta. En ole nähnyt elokuvaa, mutta kokeneemmat kertoivat, että kirja on ehdottomasti elokuvaa parempi. Eli vaikka leffa olisi ollut pettymys, kirja saattaa olla positiivinen yllätys. Lukiessani tiesin heti, kuka kavereistani tykkäisi kirjasta, ja laitoin hänelle tekstarinkin asiasta. Vastaus tuli saman tien: ”Luin se viime viikolla, ja se on tosiaan mun kirja!”

Minulla on vielä kesken kolmas kirja, jota lomalla aloittelin. Sen(kin) aion antaa yhdelle ystävälle, jonka tiedän tykkäävän historiasta ja surullisista tarinoista, joista tulee lopussa onnellisia. Siis Mary Ann Shafferin ja Annie Barrowsin Kirjallinen piiri perunankuoripaistoksen ystäville -kirjeromaanin, jossa 1940-luvun kolmikymppinen naiskirjailija innostuu lukupiiristä, joka toimi Guernseylla toisen maailmansodan natsimiehityksen aikana. Lukijakaan ei voi olla innostumatta. Vaikka kuvailin tarinaa surulliseksi, se ei ole pääasiassa sitä, vaan kertomus monista erilaisista tarinoista, joista osa on iloisia, osa surullisia ja osa hulvattomia.

Hiihtolomalukemisto

Olin jo valinnut kirjahyllystä laskettelureissun sivistävän iltalukemiston: Katja Ketun Kätilön, taidesarjakuvaa jne. Eilen eksyin Suomalaiseen kirjakauppaan, ja heti oven edessä oli tarjouspöytä, jolta sai valita kolme pokkaria kympillä. Lankesin. Repussa on nyt Elizabeth Gilbertin Omaa tietä etsimässä (Hollywoodin turruttamille sieluille tiedoksi, että se on se Eat Pray Love.) ja matkalaukussa pari muuta vastavaa teosta. Laiva Ruotsiin lähtee lauantai-iltana ja Åressa olen netitön, joten saatte kuulla lukukokemuksistani aikaisintaan kuun vaihteessa. (Hah! Mikä vitsi! Saatte kuulla toukokuun alussa, että en ehtinyt lukea mitään hiihtolomalla taikka koko keväänä.)

Luonto (ja miesasiamiehet) pakastimessa

Essee on hieno kirjallisuudenlaji! Verrattain lyhyessä ajassa ehtii lukemaan ajatusrakennelman, joka parhaimmillaan on sekä viihdyttävä että ajatuksia herättävä. Sitä paitsi esseitä lukiessaan tuntee itsensä huomattavasti fiksummaksi kuin naistenlehtiä lukiessa. (Ja minulle se tunne on sattuneesta syystä tärkeä!)

Anu Silfverbergin Luonto pakastimessa on mainio esseekokoelma. Monen esseen pohjana on Nyt-liitteen kolumni, mutta vaikka olisi kolumnit lehdestä jo lukenut, kannattaa ehdottomasti lukea myös esseet. Esseiden aiheet pyörivät akselilla ihminen-luonto. On puhetta kasvissyönnistä, ihmisen luontosuhteesta, ihmisluonnosta, feminismistä ja uskonnostakin.

Silfverberg on terävimmillään puhuessaan tehotuotannosta ja feminismistä. Tai no, terävä Silfverberg on koko ajan. Mutta tehotuotantoa käsittelevät esseet ovat niitä, jotka laittavat minut kyseenalaistamaan omaa ajatteluani kaikkein eniten - vaikka olen periaatteessa hyvin paljon samaa mieltä Silfverbergin kanssa siitä, että tehotuotanto nykyisellään on aivan perseestä. Silti hänen tekstinsä saa sieluni kiemurtelemaan vaivautuneena; kuinka paljossa voitaisiin tehdä toisin.

Feminismistä ja tasa-arvosta puhuessaan Silfverberg analysoi terävästi sukupuolten epätasa-arvon syitä: "Kaiken sorron ytimessä on aina oletus, että toinen ei koe surua, kipua, onnea ja toiveikkuutta ihan samalla tavalla kuin itse, koska on niin erilainen." Miesasiamiehistä (ja tässä tapauksessa erityisesti Timo Hännikäisestä) Silfverberg päätyy toteamaan: "Ehkäpä tärkein kohta feministisen liikkeen ohjelmassa pitäisikin olla, että tytöt ja pojat mahdollisimman pienestä pitäen elävät yhdessä. Nythän tehdään lähes kaikki, jotta he kokisivat toisensa vastakkaisina, aina vauvojen värikoodaamisesta lähtien. Erottelu luo vierautta, ja vieraus vihaa."

Löytäkää itse teitä liikuttavat kohdat!

Lukulakko selätetty!

Kävin kirjastossa palauttamassa tokaluokkalaisen lainoja. Tuli vastustamaton halu käydä läpi virkailijoiden telineisiin asettamat kirjasuositukset. Sieltä se löytyi: kirja, joka tempaisi mukaansa.

Kirja, jossa yhdistyy kirjailijan nimeen (Anne B. Ragde) liittyvä lupaus laadusta ja höttöinen helppolukuisuus ("Ingunn --- 38-vuotias ikisinkku --- nauttii täysillä itsenäisyydestään ja miehistä."). Satunnaista seuraa -niminen teos ei tosiaankaan ole ihan samaa kuin Berliininpoppelit-sarja. Sen sijaan se on hyvin samanlainen kuin se mielessäni suunnittelema romaani sinkkuelämästä sekä netti- ja seksideittailusta. Joten totta kai tempauduin tarinaan, joka ei sinänsä ole kovin kummallinen: Ensin Ingunn deittailee, nai ja lähtee, kun mies osoittaa halua vakavaan suhteeseen. Sitten Ingunn tapaa ikäisensä leskimiehen, ja tapaaminen saa Ingunnin ymmärtämään, että hän on kadottanut omat tunteensa ja peittää ne hillittömällä seksuaalisuudella. Ei ole varmastikaan mikään spoilaus kertoa, että lopussa Ingunn tietenkin onnistuu kohtaamaan sekä itsensä että tuon leskimiehen, niin että uusi voi alkaa.

Hervottoman hauska kirja kyllä on! Kepeydestään huolimatta se on ajoittain myös terävä. Ja tärkeintä kaikesta: olen vauhdissa taas! (Kirjojen lukemisen suhteen. En hillittömän seksuaalisuuden toteuttamisen.)

En lue, siis lienen aivokuollut

Minusta on tullut ihminen, joka ei ehdi lukemaan. En haluaisi olla sellainen. Lukeminen on parasta, mitä on. (Ei mitään ehtolauseita.) Mutta rankkojen työpäivien jälkeen on niin paljon helpompi tarttua naistenlehteen kuin romaaniin. Tiedän, että tämä on väliaikaista, mutta silti niin kovin kovin ärsyttävää.

Loppusyksystä luin lähinnä Hugleikur Dagssonin sarjakuvia. Eihän niissä niin kovin paljon luettavaa ole, mutta ainakin lainasin kirjastosta jokaikisen löytämäni albumin. Ovat varsin hauskoja. Vaikkakaan eivät kaikkien mielestä.



Joululomalla oli jo hiukkasen enemmän aikaa kirjoillekin. Esimerkiksi siskolta saadulle Jyrki Nissisen Yli 10000 koiran koiranäyttely -sarjakuva-albumille. En voi suositella sitäkään ihan kaikille. Sain pukilta myös Stefan Lundbergin ja Kristoffer Albrechtin Nya skäriboken -kirjan, jonka olen jo ihan melkein kohta lukenut. Ensin olin kyllä himpun verran pettynyt: "Valokuvateos saaristosta? Minulle??" Mutta onpas kiinnostavia tarinoita ja hienoja kuvia Suomenlahden saarista. Ehdottomasti suosittelen ainakin selaamaan, jos kyseinen teos käsiin osuu.

Muihin joululahjoihin (tai johonkin ihan muuhun) palaan kun on jotakin sanottavaa. Luultavasti tulee olemaan. Sain lahjaksi myös Laila Hirvisaaren Minä, Katariina -romaanin. Siis minä, Karoliina, sain sellaisen! Onko se muka minua varten?