maanantai 25. maaliskuuta 2013

Sairaslomalukemisto

Sairastaminen kesken kiireisen työviikon on harvinaisen turhauttavaa, ja turhautumisen tunnetta tulee helposti paenneeksi telkkarin iltapäivien tosi-tv-maailmaan tai Me Naiset & Matkaopas -lehteen. (Been there, done that.) Sairastamisesta tulee kuitenkin melkein mukavaa, kun käden ulottuvilla on kirja, joka on riittävän helppolukuinen, mukaansatempaava ja kevyt kannatella. Kuten Graham Mooren The Sherlockian (2011).

Amerikkalainen dekkarin keskiössä ovat Sherlock Holmes -intoilijat, The Baker Street Irregulars -seura, jonka suurin intohimo on löytää Arthur Conan Doylen kadonnut päiväkirja. Eräs heistä kertoo löytäneensä päiväkirjan, mutta juuri ennen sen paljastamista muille hänet murhataan. Kerhon tuorein ja nuorin jäsen ryhtyy selvittämään niin murhatun kuin päiväkirjankin kohtaloa. Samaan aikaan nykypäivän tarinan rinnalla kulkee tarina Conan Doylen elämästä kadonneen päiväkirjan kirjoitusaikoihin. Kuten arvata saattaa, menneisyydessäkin tapahtuu jännittäviä asioita.

Kirja on... noh, varsin amerikkalainen. Monia asioita pohjustetaan niin paljon, että tottuneempi lukija on jo arvannut monia juttuja, kun ne sitten lopulta paljastuvat. Teksti ei myöskään ole erityisen monimerkityksellistä. Helppolukuisuus ei kuitenkaan sinällään ole pahe, ja kirja on erittäin mukaansatempaava, mikä on taatusti hyve. Kirjan kaksi tarinaa myös limittyvät mukavasti, ja varsinkin 1900-luvun taitteeseen sijoittuva seikkailu on ihan kiinnostava. Kaiken lisäksi kirjassa on osuvaa huumoria, joka paikkaa lukukokemuksen muita aukkoja. Kannattaa harkita lomalle, työmatkoille tai norovirukseen.

Kaamokseen ja sieltä pois

Nyt se on täytetty. Dora, Dora on luettu. En kyllä ymmärrä, miksi se oli niin samperin hankalaa alussa. Sehän oli hirmuisen juohevaa ja kevyttä tekstiä, vaikkakin niukkaan ilmaisuun oli kätketty paljon merkityksiä. En voi edes puolustautua sillä, että merkitykset olivat niin ahdistavia ja synkkiä, koska eivät ne alussa olleet. Tai ehkä se kirjassa vellova pahuus ja pimeys, joka voimistui koko ajan, oli alusta asti aistittavissa rivien välistä. (Hehe, tässähän rupeaa tuntemaan itsensä ihan joksikin kirjabloggariksi, kun tällaista soopaa suoltaa... ;))

Heidi Köngäksen Dora, Dora kertoo Kolmannen valtakunnan varusteluministeristä Albert Speeristä, joka matkustaa jouluna 1943 retkikuntineen Petsamoon tarkastamaan nikkelikaivostoimintaa. Kirjassa matkataan kaamokseen, mutta ympärillä olevan pimeän lisäksi kirjassa kuvataan myös ihmisen sisällä olevaa pimeää. Vai pahuutta? Kirja ei anna kovinkaan kaunista kuvaa Speerin tai sen paremmin Hitlerinkään luonteesta, mutta toisaalta pahuudestaan huolimatta he, ainakin Speer, näyttäytyvät inhimillisinä hahmoina. Selityksiäkään kirja ei pahuudelle anna, mutta näyttää kyllä sen, että vaikka meillä jokaisella on pimeä puolemme, valitsemme itse, ruokimmeko sitä. Sekin paljastuu, miten joskus erilaiset struktuurit tukevat pahaa. Vaikka haluaisimme irtisanoutua pahasta, emme aina pysty siihen.

Tämän kirjan lukemisesta tuli himo lukea Joseph Conradin Pimeyden sydän, jota en ole vielä siis lukenut, mutta jonka uskon kiertelevän samaa tematiikkaa. Joku joskus sanoi, että Christer Kihlmanillakin on samanlaisia ajatuksia kirjoissaan. Velvollisuuksien lista siis vain kasvaa, mutta mitäpä tuosta - lukemaanhan tänne on tultu eikä laiskottelemaan.

maanantai 4. maaliskuuta 2013

"Hiihto"loma Eilatissa

Tänä vuonna hiihtolomaa vietettiin Eilatissa. Loma oli varsinainen aktiiviloma: reissattiin, sukelleltiin, shoppailtiin jne. Silti jäi aikaa lukea lentokoneessa, vähän rannalla ja iltaisin hotellihuoneessa. Heti kun ei tv tai tietokone häiritse, tulee tartuttua kirjaan. Näin tekivät muuten myös 7- ja 9-vuotiaat, jotka molemmat lukivat yhdet paksut kirjat ja aloittivat seuraavia.

Niin minäkin, niin minäkin. Jännästi tuli taas teemoitettua matkaa, vaikka en siihen mitenkään ennakolta pyrkinytkään. Mukana oli jo Suomessa aloitettu Nesbøn Punarinta. Romaanin sivujuoni sijoittuu toiseen maailmansotaan; kirjassa kerrotaan Saksan puolesta taistelleista norjalaisista vapaaehtoisista. Punarinnan jälkeen tartuin mukana olleeseen Dora, Doraan. Joka kertoo siis Jäämerelle matkaavasta Albert Speeristä. Levänneet ruumiini ja mieleni olivat vihdoin valmiit tähän kirjaan, jonka lukemisessa pääsin jo hyvään vauhtiin. Ei kuitenkaan tuntunut oikealta lukea Suomen jäätävistä pakkasista aurinkoisella hiekkarannalla, joten suuntasiin kirjakauppaan. Sieltä tarttui mukaani Nicole Kraussin The History of Love. Jonka monet päähenkilöt ovat muuttaneet Amerikkaan joko juuri ennen toista maailmansotaa tai sen jälkeen. Olipas mielenkiintoista lukea yhden viikon aikana niin monia erilaisia näkökulmia ja ajatuksia samasta sodasta.

Loman toinen kirjallinen teema oli tietenkin rakkaus. Nicole Kraussin kirja (joka muuten suomeksikin löytyy nimellä Rakkauden historia) kertoo yli 80-vuotiaasta Leosta, joka on muuttanut Puolasta Amerikkaan rakastettunsa perässä, mutta menettänyt hänet, ja murrosikäisestä Almasta, joka on menettänyt isänsä ja oikeastaan myös äitinsä, joka isän kuoleman jälkeen elää vain surulle. Päähenkilöitä yhdistää Alman äidin lempikirja, joka kertoo - yllätys, yllätys - rakkaudesta. Ihanaa, romanttista, hauskaa, viisasta ja helppolukuista = niin paras lomakirja.

Ihan yhtä hyvä oli matkaseuralta lainattu Erica Bauermeisterin Elämän lempeät maut. Tämä kirja kertoo ravintoloitsija Lillianista ja ihmisistä, jotka kokoontuvat hänen ravintolassaan järjestettävälle kokkikurssille. Bauermeisterin tyyli on samaan aikaan niukka ja ylitsepursuavan runsas. Välillä hän uppoutuu kuvailemaan pieniä hetkiä - vaikkapa kastikkeen tekeytymistä - välillä vyöryttää muutamassa sivussa lukijan eteen yhden ihmisen kokonaisen elämäntarinan. Silti kokonaisuus on tasapainoinen, vähän samalla tavalla muhkea ja maistuva kuin hyvä viini tai täyteläinen tomaattikastike. Kirja on tosi nopealukuinen (ohutkin!) mutta sen henkilöhahmot eivät jää latteiksi, vaan alkavat elää omaa elämäänsä lukijan päässä. Tämän kirjan ajattelin ostaa ihmiselle, joka rakastaa tehdä ruokaa ja on auttamattoman romanttinen.