Näkijän tytär

Hesari tarjosi ilmaiseksi e-kirjoja iPad-sovelluksessaan viime viikon ajaksi. Alunperin huomasin mainoksessa Nesserin nimen ja ajattelin iltalueskella dekkarin. Sen kyseisen kirjan olinkin kuitenkin jo lukenut, joten latasin itselleni Kristiina Vuoren Näkijän tyttären. Harha-askeltani Laila Hirvisaaren pariin lukuunottamatta siitä on todella pitkä aika, kun olen lukenut historiallisia viihderomaaneja. Viimeksi taisin ahmia Angelicoja ja Kaari Utrioita teini-ikäisenä.

Ahmimiseksihan tämäkin meni. Toisaalta oli kiire, kun aikaa lukemiseen oli vain viikko eikä sovellus näyttänyt, missä kohtaa kirjaa olin menossa. Mutta kyllä kirjakin oli varsin mukaansatempaava! Romaani kertoo Eirasta, joka syntyy äpäränä mahtisukuun 1200-luvun Suomessa. Eiralla on näkijän ja parantajan kykyjä, ja iso osa romaanista keskittyykin kristinuskon ja kansanuskon rinnakkaiseloon ja myös niiden väliseen kilpailuun. Mielestäni tämä on tarinan kiinnostavin osa, mutta viihdyttävyyttä lisäävät myös sukujen väliset ja perheiden sisäiset juonittelut ja se, että Eiran sydän vetää kahtaalle.

Vähän minun on vaikea ymmärtää tällaista lajityyppiä, jossa toisaalta historialla ja ihan faktoillakin on iso merkitys, mutta jossa säännöllisin väliajoin kuvataan romanttinen rakastelukohtaus. Kuka näitä jaksaa lukea kirjan toisensa perään? Eikö pelkkä historiallinen romaani ilman tätä rakkausjuonnetta kelpaa? Minä ainakin jotenkin vaivaannun ja turhaannun, kun vetävän tarinan keskeyttää säädytön suutelo. Usein ne tuntuvat vähän päälleliimatuiltakin. Mutta toisaalta - purihan se minuunkin, historian ja viihteen yhdistelmä...

Teorioita parisuhteista

Olisikohan tässä viimeinen joululahjakirjapostaus? Nyt luulen lukeneeni kaikki pukin tuomiset. Pitkä aika siihen menikin, vaikka toki tässä välissä on tullut luettua muutakin. Toisaalta sain kyllä aika paljon kirjoja - ja mieskin sai, jotka nekin piti tietenkin lukea!

Tätini antoi minulle David Nichollsin Sinä päivänä -romaanin. Tästä on tehty elokuvakin, mutta en ole nähnyt sitä, joten en osaa verrata. Äidiltä sain Jeffrey Eugenidesin Naimapuuhia-romaanin. En tiedä, onko siskoksilla samanlainen ajattelutapa, mutta ainakin minun päässäni nämä kirjat olivat selvästi pari, minkä vuoksi kirjoitan niistä samassa postauksessa.

Sinä päivänä kertoo edinburghilaisista ystävyksistä, Emmasta ja Dexteristä, jotka valmistuvat samana päivänä. Kirja seuraa heidän ystävyyssuhdettaan ja aikuistumistaan 20 vuoden ajan, niin että heidän elämäänsä kuvataan aina samana päivänä, 15. heinäkuuta.

Naimapuuhia kertoo nuorista aikuisista, jotka valmistuvat amerikkalaisesta collegesta. Mitchell on rakastunut Madeleineen, joka on parisuhteessa Leonardin kanssa. Tämäkin kirja kertoo aikuistumisesta, itsensä etsimisestä ja ihmissuhteiden vaikeudesta, vaikka aikajänne onkin lyhyempi, vain reilu vuosi.

Vanhana ja viisaana on helppo katsoa parikymppisten ihmissuhdekipuilua kaukaa, mutta kyllähän näissä molemmissa romaaneissa tiivistyy se, että ihmissuhteet ja ihmiset niissä eivät kasva samaan tahtiin. Se oivallus, että oma hyvä ei ole yhtä kuin toisen hyvä ei ole yhtä kuin yhteinen hyvä, on joskus kipeä, mutta johtaa elämässä eteenpäin ja aukaisee uusia ovia.

Molemmat kirjat ovat hauskoja. Sinä päivänä ehkä enemmän sellaisella hulvattomalla, viihdekirjallisella tavalla, ja Naimapuuhia ironisella, lauseeseen kätketyllä oivalluksella. En kerro juonista sen enempää, niin ei tule spoilauksia, mutta suosittelen kaikille, joita rakastumisen teoria ja parisuhteiden synty kiinnostaa.

Nobel-kamaa

Sain joululahjaksi myös Alice Munron Kerjäläistytön. Sitä olen tässä talven ja kevään mittaan lueskellut vähitellen.

Vaikka Munroa pidetään novelistina, ei tämä mielestäni ole novellikokoelma, vaan kokonaisuus, jota voisi pitää romaaninakin. Kirja kertoo köyhistä oloista tulevasta Rosesta, hänen elämästään noin 10-vuotiaasta keski-ikään. Tarinat eivät etene täydellisen kronologisesti, mutta niistä muodostuu kuitenkin kertomuskokonaisuus, joka kuvaa Rosen kehitystä älykkäästä koulutytöstä kohtuullisen menestyväksi näyttelijäksi. Toiseksi tärkeäksi henkilöksi muodostuu Flo, Rosen äitipuoli, joka on oikeastaan Rosen vastapooli, pikkukaupunkiin jämähtänyt nainen, joka ei ole kiinnostunut itsensä kehittämisestä tai elämänsä muuttamisesta.

Tarinat imaisevat mukaansa heti kirjan alussa. Munro kuvaa henkilöitä ja Hanrattyn pikkukaupunkia niin elävästi, että vaikka kirja välillä unohtuu viikoiksi, on tuttujen juttujen pariin helppo aina palata. Pienillä tarinoilla ja huomioilla Munro näyttää, minkälaista elämä kanadalaisissa pikkukaupungeissa on ollut 1900-luvun aikana. Hän on myös loistava ihmisten kuvaaja. Rosen hahmo on monisärmäinen: toisaalta itsetietoinen ja vahva, toisaalta epävarma ja hyväksyntää hakeva. Rosen vanhetessa myös suhde Flohon syvenee. Onhan Flokin omassa elämässään tehnyt rohkeita valintoja ja ottanut riskejä: esimerkiksi ryhtynyt äitipuoleksi ja perustanut kaupan. Toisaalta mitä vanhemmaksi Rose tulee, sitä selkeämmin hänen epävarmuutensa näkyy. Eivät äiti ja tytär olekaan niin kaukana toisistaan kuin Rose nuorena kuvittelee.

Minulle tämän kirjan hienous on nimenomaan Rosen ja Flon välisessä suhteessa ja siinä, miten sen dynamiikka muuttuu vuosien varrella. Toisaalta kirjan kolmanneksi päähenkilöksi nousee Hanratty, tuo kummallinen kaupunki, jollaista nykyaikana on vaikea edes kuvitella.

Epookkia mutta myös elettyä elämää

Vähitellen saan tarvottua läpi joululahjakirjoja - tai ei tässä kirjassa mitään tarpomista ollut, vaan Kjell Westön Kangastus 38 on valtavan helppolukuinen, mutta silti syvällinen ja ajatuksia herättävä romaani.

Eletään vuotta 1938, monien mielessä ovat vielä 20 vuoden takaiset tapahtumat, ja rintamalinjat ovat vieläkin syvät. Keski-Euroopasta kantautuu huolestuttavia uutisia, jotka herättävät toisissa toivoa, toisissa pelkoa. Asianajaja Claes Thune on palkannut Matilda Wiikin konttoristikseen. Sivistynyt asianajaja ja pidättäytyvä konttoristi pitävät toisistaan työtovereina ja kohtaavat myös henkilökohtaisella tasolla. Silti Matildalla on salaisuuksia, joista herra Thune ei kuule, ei ehkä voisikaan ymmärtää. Yllättäen menneisyys tulee osaksi nykypäivää.

En kerro juonesta sen enempää, koska minulle osa tätä lukunautintoa oli jännitys siitä, mihin tarina seuraavaksi vie. Myös Westö säilyttää tietyt salaisuudet ihan loppuun saakka. Minulle tämä kirja toi historian tähän päivään. Helsinki ja Suomi olivat niin erilaisia 70-80 vuotta sitten kuin nykyään, ja vaikka näistä eroista periaatteessa tietäisikin, tarvitaan tarina ja ihmisiä, jotta tieto tulisi todeksi. Tässä kirjassa näin todella käy. Hieman minua häiritsee se, että Westö on kirjoittanut selvästi myös ajankuvaa ja rakentanut tarinan sisään toisia tarinoita, tuokiokuvia tuon ajan Helsingistä. Osa niistä sopii muuhun tarinaan, mutta osa on päälleliimatun oloisia. Kokonaisuus antaa kuitenkin anteeksi pienet ylilyönnit, ja toisaalta jollekinhan ne ovat tässä kirjassa juuri se juttu. Westö on eittämättä yksi parhaita Helsingin kuvaajia, ja kirja kirjalta hän tavoittaa entistä paremmin ajan hengen. Oleellista on kuitenkin se, että tämäkin tarina voisi tapahtua missä vain ja milloin vain. Tällä kertaa tämä ajaton tarina saa paikkansa 30-luvun Helsingistä. Olen vakuuttunut.